Lähi-idän tilanne on jo pitkään ollut maailmanpolitiikan polttopisteessä. Haasteita on eittämättä riittänyt alueella läpi historian, mutta viime vuoden arabikeväästä alkaneet levottomuudet ravisuttivat Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maita ennennäkemättömällä tavalla.
Israelia ja laajemmin Lähi-itää koskevia aiheita käsitellään varsin usein Euroopan parlamentin täysistunnoissa. Europarlamentin jäsenten näkemykset vaihtelevat paljon ideologisista ja historiallisista lähtökohdista riippuen ja välillä keskustelu on hyvinkin kiivasta ja tunteiden sävyttämää.
Itse kuulun parlamentin Israel-delegaatioon ja toimin sen puitteissa aktiivisesti erilaisissa Israel-yhteyksissä. Erona Euroopan Parlamentin ja Suomen eduskunnan Israel-ryhmissä on se, että Euroopan Parlamentin valtuuskunta on täysin poliittinen koostuen eri puolueryhmien edustajista eikä suinkaan pelkästään Israel-ystävistä ja toisaalta sillä on virallinen asema ja yhteydet edustaessaan Euroopan Parlamenttia. Yhteytemme Israelin Knessetiin ovat kohtuullisen tiiviitä yhteisten parlamentaaristen kokousten merkeissä.
Kuulun myös parlamentin Välimeren Unionin-edustajakokouksen Euro-Medin valtuuskuntaan. EU:n ja Välimeren alueen maiden yhteistyön tiivistäminen olisi ehdottoman tärkeää. Kyseessä on ainut parlamentaarinen foorumi, jossa sekä Israel että sen arabinaapurit ovat mukana.
EU:n ja Israelin tämänhetkinen suhde on rakentunut pitkälti riippuvaisiksi edistyksestä Lähi-idän rauhanprosessissa. Tämä on ongelmallista, koska rauhan ja ns. kahden valtion mallin edistyminen edellyttää molempien osapuolten sitoutumista. Nimen omaa palestiinalaiset ovat pysytelleet poissa rauhanneuvotteluista ja keskittyneet edistämään valtiohankettaan mm. YK:n yleiskokouksen kautta.
Edellytyksenä Israelin ja palestiinalaisten kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että rauhansopimuksen ehtoja ei sanella ulkoapäin, vaan osapuolet sopivat niistä keskenään. Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole selvää, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Muuten tilanne voisi muuttua aivan katastrofaaliseksi, jopa avoimeksi sodaksi. Pysyvä rauha ei tupsahda kuin itsestään neuvottelutuloksen myötä, vaan se edellyttää pysyäkseen myös kovaa työtä ja sitkeyttä.
Monesti keskusteluissa kahden valtion mallista unohtuu, että ajatus ei ole uusi. YK:n päätöslauselmallahan oli alun perin tarkoitus perustaa alueelle erilliset juutalais- ja arabivaltiot. Israel hyväksyi suunnitelman, mutta arabivaltioillehan tämä ei sopinut, vaan ne hyökkäsivät vasta perustetun juutalaisvaltion kimppuun. Siitä pitäen arabivaltioiden – myöhemmin rauhansopimuksen solmineita Egyptiä ja Jordaniaa lukuun ottamatta – tähtäin on ollut hävittää Israel maanpäältä. Kuvaavaa on, että Israelin itsenäisyyspäivää kutsutaan arabimaissa nimellä ”Day of Nakba”, katastrofin päivä.
Monille arabimaille palestiinalaisten ratkaisematon konflikti on palvellut poliittisia tarkoitusperiä propagandasodassa Israelia vastaan. Puhumattakaan Iranista, joka aktiivisesti tukee ja aseistaa alueen terroristijärjestöjä Hizbollahista Hamasiin. Samalla ”Israelin miehitykseen” keskittymällä on voitu väistää ikävät kysymykset omien maiden lasten, naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksista.
Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat usean viime vuoden aikana on olleet Palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja, ja alueen taloudesta yli 60 % rahoitetaan edelleen ulkomaisen avun kautta.
Valitettavasti raha ei ole mennyt yksinomaan palestiinalaisten sosiaalipalveluiden, talouden ja teollisuuden kehittämiseen. Isoja summia on kulkeutunut johtajien pankkitileille ja turvallisuushenkilöstön rahoittamiseen sekä aseistukseen. Koulutukseen suunnattuja varoja on puolestaan mennyt vihaa ja antisemitismiä lietsovaan opetukseen. Palestiinalaishallinnon budjetin rakenne on kuvaava: puolustusmenoihin käytetään 3,5 miljardin budjetista lähes kolmannes eli enemmän kuin koulutus- ja terveydenhuoltomenoihin yhteensä.
Vuosia on tiedetty, että tehokasta rahojenkäytön seurantaa ei ole. Rutiininomaisiin pyyntöihin korjata asiantila ei ole puolin eikä toisin haluttu tarttua.
Liian vähälle huomiolle jää myös arabikristittyjen asema. Noin 5% prosentti Länsirannan ja Gazan asukkaista on arabikristittyjä. Monet heistä ovat jo lähteneet kotiseudultaan, aivan kuten monista muistakin islamilaistuneissa Lähi-idän maista.
Paljon eurooppalaisten veronmaksajien rahaa on siis mennyt tehottoman ja korruptoituneen hallinnon tukemiseen ilman, että siltä olisi edellytetty sitoutumista kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksien edistämiseen ja köyhyyden torjumiseen. Palestiinalaisilla on oikeus tulla suojelluiksi korruptiolta ja omien johtajiensa väärinkäytöksiltä ja EU:n veronmaksajien on saatava tieto siitä, miten heidän varjojaan käytetään.
Rauhanprosessin tulevaisuuteen on suhtauduttava toiveikkaasti, mutta realistisesti. Alueella on levottomuutta Syyrian tilanteen, Iranin lähestyvien vaalien ja Egyptin epävakauden takia. Israelin uuden hallituksen linjaukset eivät ole vielä selkiytyneet, palestiinalaisalueilla terrorismia ihannoiva retoriikka on kiihtynyt jne.
Vähäisistä edistysaskelista huolimatta EU:n ja kansainvälisen yhteisön on tärkeää antaa tukensa rauhantunnustelijoiden toiminnalle. Kaikki ponnistelut osapuolten välisen luottamuksen rakentamiseksi ovat tärkeitä. Rauhanprosessin ja neuvotteluyhteyksien ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta konkreettisia tuloksia voitaisiin saavuttaa mahdollisimman pian. Rauhan tie on usein pitkä ja vaivalloinen, mutta oikeudenmukaisia oikopolkuja ei ole.