Vuoden alun alennusmyyntien hengessä Suomessa kirposi vilkas palkka-ale keskustelu. Tyhjästä tähän ei ole tultu, vaan sekä euroalueen ongelmat että globaali finanssikriisi ennakoivat jonkin asteista sisäistä devalvaatiota ennemmin tai myöhemmin.
Velkakurimuksessa kampailevien euromaiden investoinnit ovat vähäisiä, vaihtotaseet miinuksella ja työttömyys kasvaa. Rapautuneen kilpailukyvyn palauttaminen on rahaliitossa todella vaikeaa, kun oman valuutan devalvaatiomahdollisuus puuttuu. Ainut tie on muita euromaita hitaampi kustannuskehitys eli jäädyttäminen, jopa leikkaaminen palkoissa, eläkkeissä ja etuuksissa. Velkaantuneella julkisella sektorilla on edessään rajut menoleikkaukset. Polttopullot Ateenan kaduilla ja mielenosoitukset Barcelonassa kertovat kuinka helppoa näiden ratkaisujen läpivienti on poliittisesti.
Samaan aikaan kasvaa halpatuonti Kiinasta, Intiasta ja muista matalamman palkkatason maista. Tuotannolla on tapana hakeutua sinne, missä sillä on parhaat edellytykset: halvin koulutettu työvoima, tehokkaimmat koneet, hyvät infrastruktuurit. Nyt kun BRIC-maissa – Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä – ovat kaikki nämä yhä enemmän tarjolla ja vieläpä kehittyvää ostovoimaa, tuotanto siirtyy suoraan sinne, eikä enää EU:n sisällä Itä- tai Etelä-Eurooppaan.
Edessä on vaikeita vuosia, sillä koko EU:n tasolla talouskasvu on keskimäärin heikkoa. Kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet vientivetoiset Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta nämäkin maat ottavat jatkuvasti miljarditolkulla velkaa. Suurimmassa osassa Eurooppaa on pakko jarruttaa palkka- ja muissa kustannuksissa. Myöskään Suomen kilpailukyky ei sallisi palkkojen korotuksia. Meidänkin vaihtotaseemme on miinuksella. Vientivetoisen Suomen onneksi kituvan euroalueen osuus on vain noin 30 prosenttia viennistä ja eurottomiin EU-maihin ja muuhun maailmaan suuntautuu siis 70 prosenttia. Globaalisti siis vapaakaupan lisääntyminen ja kaupan esteiden madaltuminen parantavat vientimahdollisuuksiamme, jos oma kilpailukyky on timmissä kunnossa.
Sisäinen devalvaatio on kurja lääke, ja se edellyttää vahvaa kansallista yhteishenkeä ja yhteisen edun – ei oman edun – ajamista. Suomalaiset voisivat olla valmiita uuteen ”yhteiskuntasopimukseen”, jossa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen nimissä kiristetään vyötä, jos yritykset puolestaan välttävät viimeiseen asti irtisanomiset ja investoivat kvarttaalihötkyilyn sijaan. Valtiovallan tehtäväksi tässä kolmikannassa jää syömävelan vähentäminen ja huolehtiminen siitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoja ei puolestaan syydetä EU:n tulonsiirtojen lisäämiseen ja velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseen so. liittovaltion rakentamiseen.
Vaikeina aikoina meillä on tavattu kaivata avuksi ”talvisodan henkeä”. Mitä silloin tapahtui työmarkkinapolitiikassa? Kiivaimpien taisteluiden keskellä työntekijöiden oikeuksien tunnustaminen ja työmarkkinaosapuolten sitoutuminen neuvottelutiehen eheytti kansakuntaa yhteisissä sotaponnistuksissa. Tuota ”Tammikuun kihlauksena” tunnettua tahtotilaa tarvittaisiin nyt.