Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos THL esitti hiljattain sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusmallin uudistamista. Kyse ei ollut varsinaisesta uutispommista, sillä jokainen vähänkään sote-rahoituksen kanssa askaroinut on todennut valuvikaisen mallin tulleen tiensä päähän.
Hyvinvointialueiden rahoituksen on kannustettava hoitamaan ihmisiä ajoissa ja turvaamaan palvelut myös siellä, missä väestö vähenee ja ikääntyy. Kyse ei ole vain rahasta, vaan siitä, että jokainen saa tarvitsemansa hoidon asuinpaikastaan riippumatta.
Kristillisdemokraatit haluaa uudistaa hyvinvointialueiden rahoitusmallin perusteellisesti. Nykyisestä kuntien historiallisiin sote-menoihin sidotusta siirtymätasausjärjestelmästä luovuttaisiin.
Rahoituksen pitää perustua alueiden väestön todelliseen palvelutarpeeseen, ei siihen, miten paljon diagnooseja kirjataan. Tällaisia tekijöitä olisivat esimerkiksi väestön ikä, tulotaso ja työttömyys. Samansuuntaista uudistusta on esittänyt myös talouspolitiikan arviointineuvosto.
Samalla olisi syytä luopua myös rahoitusmallin asukasperusteisesta osuudesta. Nykyinen järjestelmä suosii suuria ja kasvavia alueita, vaikka väestön ikääntyminen voi lisätä palvelutarvetta erityisesti muuttotappioalueilla.
Kun nuoremmat muuttavat kasvukeskuksiin, jäljelle jäävä väestö on usein ikääntyneempää ja tarvitsee enemmän sote-palveluja. Ei ole oikeudenmukaista, että rahoitus heikkenee samaan aikaan, kun palvelutarve asukasta kohden kasvaa.
Nykyiset olosuhdetekijät säilytettäisiin pääosin, mutta vieraskielisyyteen perustuvasta erillisestä rahoitustekijästä luovuttaisiin. Sen nykyinen osuus on noin kaksi prosenttia eli yli 500 miljoonaa euroa, ja se suosii ennestään suuria kasvukeskuksia.
On myös tärkeä vahvistaa yhteistyöalueiden välistä työnjakoa. Kaikkea ei tarvitse tuottaa jokaisella hyvinvointialueella erikseen. Erityisosaamista, hankintoja, tietojärjestelmiä ja tukipalveluja voidaan koota tarkoituksenmukaisiksi kokonaisuuksiksi.
Rahoitusmallin uudistamisen rinnalla tarvitaan myös laissa määritelty valtakunnallinen palvelulupaus.
On määriteltävä selkeästi, mitkä sosiaali- ja terveyspalvelut sekä hoidot jokaiselle suomalaiselle taataan julkisella rahoituksella. Nyt palvelujen saatavuudessa on alueellisia eroja, eikä kansalainen aina tiedä, mitä hänellä on oikeus odottaa.
Hyvinvointialueiden ensimmäiset vuodet ovat osoittaneet, että järjestelmä kykenee muuttumaan. Nyt tarvitaan seuraava askel: parempi rahoitusmalli, vahvempi perusterveydenhuolto, toimivat palveluketjut, syvempi yhteistyö ja turvallisuusympäristön vaatimukset täyttävä pelastustoimi.
Tavoitteena edelleen Suomi, jossa apua saa ajoissa riippumatta iästä, asuinpaikasta tai varallisuudesta ja jossa voi luottaa palveluiden toimivan myös kriisin hetkellä.
[Kolumni julkaistu myös Maaseudun Tulevaisuudessa 9.11.2026]