Brysselistä käsin Suomen uutisvirtaa seuratessa tulee joskus hämmentäviä hetkiä – kuka, mitä, häh? Joku asia nousee nopeasti keskusteluun, ja jos et ole juuri kyseistä ohjelmaa katsonut tai juttua lukenut, olet pihalla kuin lumiukko. Edellisen kerran hämmennyin, kun ”Pensselisetä” – tuo rakkauslaulua lurittanut Saddam Husseinin kaksoisolento – nousi Suomen mediakeskiöön eikä EU:n ytimessä tiedetty hänestä mitään!
Niinpä kun perkeleet ja demonit valtasivat yht´äkkiä iltapäivälehtien lööpit ja verkkomedian, ajattelin saatananpalvojien onnistuneen mediastrategiassaan, vaan vielä mitä. Moniääninen kristikuntahan se siellä keskustelee. Ja toki aivan aiheesta: terve kristillisyys ei demonisoi sairauksia eikä kiellä lääketieteen apua. Toivottavasti tämä viesti meni perille.
Seuranneessa mediamylläkässä on kuitenkin Perkelekin haluttu ennenaikaisesti päästää päiviltä. Vaivaantuneen oloiset teologit selittävät, ettei kristinuskon perusopetuksiin kuuluvasta Saatanan olemassaolosta nykyään juuri puhuta, ja Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan ”puhe Saatanasta särähtää nykyihmisen korvaan”. Niinpä ei liene ihme, että suomalaisten usko persoonallisen pahan olemassaoloon on puolittunut 2000-luvulla. Vanha vihtahousu varmaan taputtaa niitä kuuluisia karvaisia käsiään.
Raamatun lukijaa saattaa kohdata kiusaus yrittää selittää yliluonnolliset asiat ja ihmeet tyhjäksi. Jumalan luomaa todellisuutta on yhtälailla se, minkä aisteillamme havaitsemme kuin myös uskon avaama ”tuonpuoleinen”. Uskoaan voi tunnustella kuten presidentti Halonen taannoin teki: ”Minusta vain tuntuu, että se mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on.”
Elämän todellisuus meissä ja muissa todistaa kiusausten, synnin ja pahuuden olemassaolon. Evankeliumin sinetti – Jeesuksen sovitustyö – sen sijaan vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta. Raamatun ydin on kuitenkin Jumala, ei Paha. Ja jälkimmäinen on sitä paitsi jo tuomittu häviämään.
Kirjailija C.S. Lewis – entinen ateisti muuten – muistuttaa terveestä opista: ”On kaksi samanlaista ja vastakkaista erehdystä, joiden valtaan sukukuntamme voi joutua paholaisiin nähden. Toinen on se, ettei usko niiden olemassaoloon. Toinen on se, että usko tuntee ylenmääräistä ja epätervettä mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne itse ovat yhtä mielissään kummastakin erehdyksestä ja tervehtivät yhtä ihastuneina materialistia kuin poppamiestäkin”.